Sarjakuva - yhdeksäs taide?

x12Comic Kovacs01Mikä oikeuttaa sanavalinnan? Eikö sarjakuvaa pidetäkään taiteena? Vielä puoli vuosisataa sitten se ei ollut itsestään selvää, kuten se ehkä on jo tällä vuosituhannella syntyneille lukijoille.

Perinteinen taiteiden jako kuuteen käsitti kuvataiteen, runouden, kuvanveiston, tanssin, musiikin ja arkkitehtuurin – sekä seitsemäntenä näyttämötaiteen, jossa kuutta ensimmäistä dramaturgisesti yhdisteltiin. Kahdeksanneksi taiteeksi on esitetty joko valokuvausta tai multimediavälineitä, joiden asemasta suhteessa kuva- ja näyttämötaiteisiin on aikanaan kiistelty. Mutta mikä tekee sarjakuvasta erityistä suhteessa tähän rajankäyntiin?

”Sarjakuvalla voi tehdä ja kertoa tarinoita tai tunnelmia tavalla, jota muilla taiteilla ei voi tehdä,” toteaa festivaalien vastaava tuottaja Otto Sinisalo. Olennaista ovat siirtymät ruudusta ruutuun ja erityisesti tyhjä valkoinen palkki niiden välissä, joka mahdollistaa lukijan luovan mielikuvituksen.

 

Kati Kovács / Kiasma

”Sarjakuvan valtti on välittömyys,” luonnehtii Sinisalo. Se on ”nopea taide” joka kykenee kommentoimaan ajankohtaisia aiheita. Kertakäyttöisyys ei välttämättä ole heikkous esimerkiksi poliittiselle sarjakuvalle, joka elää hetkessä.

Keskusteltaessa sarjakuvailmaisusta taiteena on usein noussut esille jako taiteeseen ja viihteeseen sekä kysymys koko tämän jaon oikeutuksesta. Myös sarjakuvataiteilijat itse ovat usein taipuvaisia puhumaan taidesarjakuvasta omana lajityyppinään erottuakseen viihteentekijöistä.

Mick Jaggerin mukaan rock ei ole taidetta vaan käsityötä. Miten tämä tulisi ymmärtää, jollei ole kyse tietyn taidelajin vähättelystä?

Taiteet ja käsityötaidot

Taiteiden jaon esihistoria piilee antiikin jaossa seitsemään vapaan miehen älylliseen taitoon (artes liberales) erotuksena orjien hallitsemille käytännön taidoille (artes mechanicae). Esittävä taide kokonaisuudessaan jäi näiden ”vapaiden taiteiden” ulkopuolelle: se oli käsityötaitoa kuten pellon viljely tai ruoanlaitto.

Platonin mukaan esittävä taide on vain aisti-ilmiöiden jäljittelyä, kun taas filosofia edustaa ideoiden syvempää totuutta. Teoksen hetkellisyys on merkinnyt taiteellisen arvon puutetta, joka ei ilmennä ajattomia ideoita. Joitakin jäänteitä tästä ajattelusta lienee mm. kulttuuriministeriön luokituksessa, jossa sarjakuva nähdään osana muotoilua.

Keskiajalla tämä käsityötaito ei ollut pelkästään viihdettä. Ikonimaalaus toteutti tuonpuoleisen sanomaa tarkkojen rituaalisten kaavojen mukaisesti; se oli silti käsityötaitoa suhteessa vapaisiin taitoihin, joiden perustana oli filosofia. Ajatus esittävistä taiteista yksilön luovana ilmaisuna antoi länsimaissa odottaa itseään renessanssiin.

Vanha jako ”vapaisiin” taitoihin ja käsityötaitoihin kummittelee myös tässä uuden ajan alussa muotoutuneessa uudessa jaossa seitsemään eri taidelajiin. Renessanssiajalla muotoutunut taidekäsitys olettaa, että korkeakulttuurinen taide voi tavoittaa jotakin edellä mainitusta syvällisemmästä totuudesta vaihtuvien aistivaikutelmien takaa. Näin syntyi nykyaikainen jako taiteeseen ja viihteeseen: ensin mainittu oli älyllisesti haastavaa tai jalompia tunteita herättävää, jälkimmäinen ei.

Viimeistään 1800-luvun romantiikan myötä ”syvälliseksi” kelpuutettiin myös, ja erityisesti juuri tunnereaktiot. Liikkeenä romantiikka oli pakoa valistuneen järjen rajoituksista. Taiteen rajat – jos niitä saattoi asettaa – jäivät nyt ainakin järjen rajojen ulkopuolelle.

Ajatus taiteesta sääntöjä rikkovana, kaavoista vapauttavana, jopa kumouksellisena periytynee tästä. Viihde nähtiin kaavamaisena, ulkoa opittuna ja siksi epäaitona suhteessa taiteeseen. Romantiikan muovaamassa käsityksessä on valtava kontrasti esimerkiksi vanhaan kiinalaiseen taidekäsitykseen, jonka puitteissa maalaustaito opittiin suoraan tunnettuja mestariteoksia jäljittelemällä (”aito kopio” oli nimitys teokselle, jonka oppilas oli osannut jäljentää virheettömästi).

"Sarjakuva on se kulttuurin ja taiteen muoto, josta ihmiskunta on kyennyt säilyttämään vanhimmat luotettavat todistukset. Luolamaalaus. Kalliomaalaus. Paljon vanhempia kuin pyramidit."

- Arvo Salo

cave-paintings

Sarjakuvan juuret ulottuvat jo luolamaalauksien
kuvasarjoihin.

Sarjakuva taiteena ja viihteenä

Sarjakuvan esihistoria ulottunee jo kivikaudelle, mutta moderni sarjakuvailmaisu sai alkunsa amerikkalaisen sanomalehtiteollisuuden nousun myötä 1800-luvun lopulla. Sen vuoksi sarjakuva asemoitui selkeästi viihteen puolelle.

Samaa voisi sanoa elokuvan asemasta 1900-luvun puoliväliin saakka. Elokuva oli viihdettä, teatteri kulttuuria. Keskustelua elokuvan asemasta taiteena käytiin tosin jo aikana, jolloin taiteen ja viihteen rajanvetoa ei yleisesti oltu kiistanalaistettu.

Ajatus populaarikulttuurin ilmiöistä omaleimaisina taidelajeina antoi vielä odottaa itseään 1900-luvun loppuvuosikymmeniin. 1960-luvun lopulta esimerkiksi underground-sarjakuva pikemminkin haastoi vallitsevat populaarikulttuurin kaavat kuin sopeutui kitkatta osaksi niitä. Taidetta tai ei, enää ”sarjakuvan” ja ”populaarin” välille ei voitu varauksetta vetää yhtäläisyysmerkkejä.

Samoihin aikoihin sarjakuvaa ilmaisumuotona vähättelevä kritiikki alkoi yhä enemmän muistuttaa ampumista poikkisahatulla haulikolla. Lähtökohtaisestihan sarjakuvaa oli älymystöpiireissä arvosteltu siitä, että kaikkien muiden viihdeteollisten tuotteiden tavoin oli ”harmitonta” eikä uudenlaisiin ajatuksiin haastavaa. Nyt elettiin tilanteessa, jossa sarjakuvan samanaikaisesti pelättiin horjuttavan kaikkia perinteisiä arvoja.

Sama kaksijakoinen asenne heijastui myös keskustelussa rock-musiikin asemasta populaarikulttuurin ilmiönä ja taidemuotona – tai yhtä hyvin esimerkiksi 1900-luvun lopulla kuumana käyneessä pornografiakeskustelussa. Leimallista oli, ettei oikein osattu päättää, olivatko nämä viihdekulttuurin ilmiöt liian sopeuttavia ja siksi vahingollisia – vai kasvavien nuorten sopeutumiskykyä hankaloittavia ja siksi vahingollisia.

Pohjoismaissa 1970-luvulla herätettiin henkiin peikko nimeltä uuslukutaidottomuus, jonka syntipukiksi nimettiin sarjakuvat. Diskurssi yhdisti kätevästi arvokonservatiivien ja autoritaarisen vasemmiston yhteisen tavoitteen päästä lisäämään poliittista kontrollia ja laajentamaan sen piiriin kuuluvia elämänalueita.

palsa

Kalervo Palsa (1947–87) oli kansainvälisesti tunnettu pyhien arvojen rienaaja. Sarjakuvasta "Eläkeläinen muistelee".


Viihdettä vai roskaa?

On sanottu, että viihde viihdyttää mutta taide voi olla myös vastenmielistä, shokeeraavaa. Kuinka moni silti on ollut valmis allekirjoittamaan Kalervo Palsan sarjakuvateokset taiteeksi nimenomaan tällä perusteella?

Teoksia, jotka horjuttavat tulkitsijoiden pyhiä arvoja ei enää arvioida taiteen ja viihteen akselilla, vaan kyse on korkeintaan viihtymisestä väärällä tavalla, lukijan kieroutuneesta addiktiosta. Roska ei viihdytä ketään säädyllisesti ja on vailla taiteellista tulkinta-arvoa. Kun sarjakuvaa vastaan ei enää keksitty mitään muuta, sen väitettiin edustavan roskaviihdettä.

Kuvan pitää todistaa olevansa ajatuksia herättävä tai mieltä ylentävä siinä missä teksti jo olemassaolollaan todistaa ainakin ensin mainitun.”Kirjallinen kenttä pelkää, paheksuu ja väheksyy kuvaa,” kirjoittaa sarjakuvataiteilija Tiina Pystynen (Kiiltomato 22.9.2005). ”Kirjat, kirjallisuus ja teksti (eliittikulttuuri) asetetaan vieläkin vastakkain kuvan, sarjakuvan, television (massakulttuurin) kanssa. Meidän pelätään hukkuvan visuaalisten ärsykkeiden tulvaan.”

Jean Baudrillardin mukaan korkeakulttuurin tavoissa vartioida omia toteemejaan ei kyse niinkään ole kuvan vastaisuudesta, vaan monopolista viettelyyn. Se, joka haluaa päästä etuoikeutetuksi objektiksi muiden katseille vastustaa luonnollisestikin kaikkea muuta kilpailevaa viettelyä ja pelkää sen horjuttavan omaa viettelyasemaa. Kuvien uhka piilee niiden kyvyssä vietellä harhaan ilman että niiden tulkintaa on mahdollista tekstin tavoin vartioida; symbolisin termein kyse on niissä piilevästä pyhäinhäväistyksen uhkasta.

Pelkistäen taide on nähty tulkittavana – jonakin, josta voi kirjoittaa taidearvostelun. Taidesarjakuva on laajemmin otettu käyttöön uusterminä 1990-luvun murroksessa, jolloin sarjakuvaa ryhdyttiin valtalehdistössä(kin) käsittelemään taidekritiikin perinteisin termein.

”Tapa, jolla sarjakuvasta kritiikissä puhutaan, on jo sinänsä omiaan muokkaamaan sarjakuvasta taidetta,” kuvailee Ralf Kauranen tätä murrosta (Kritiikin uutiset 2/05). Postmodernisti voitaisiin väittää, että sarjakuva kirjoitettiin taiteen piiriin; se on taidetta, koska siitä kirjoitetaan taidearvosteluja.

Postmodernin filosofian tieto-opillisia ylilyöntejä on arvosteltu ehkä syystäkin – mutta yksi asia, jonka postmoderni sai aikaan oli muutamien perusteettomien (jopa kehämäisen maagisten) vastakkainasetteluiden romuttuminen kulttuurifilosofisessa keskustelussa. Enää ei ole ennalta selvää, mikä on taidetta ja eroaako se viihteestä, tai mikä on ala- ja korkeakulttuurien välinen raja. Myöskään tiedon tai tulkittavuuden asema ”taiteen” mittana ei ole enää kiveen hakattu.

Taiteen historia käsitteenä on lyhyt verrattuna kaikkien niiden ilmiöiden esihistoriaan, joita myöhemmin on päätetty ryhtyä tulkitsemaan taiteena. Siksi on oikeutettua väittää, että taiteiden rajat ovat nykyisinkin yhä jatkuvasti muotoutumassa. Näin sanoaksemme meidän ei tarvitse edes romantisoivasti väittää, että taiteelle ei ylipäätään voisi asettaa mitään rajoja.

Teksti: Janne Vainio. Julkaistu aiemmin vuoden 2012 Helsingin sarjakuvafestivaalien ohjelmakatalogissa.