Sarjakuva(keskus) kääntyy moneksi

Kirjallisuuden vientiorganisaatio FILI (Finnish Literature Exchange) järjesti kesäkuussa kaikkien aikojen suurimman konferenssin Suomen kirjallisuuden kääntäjille. Osana 11.–14.6.2012 pidettyä Kääntäjän sana – Översättarens ord -konferenssia FILI toi parisenkymmentä suomesta ja suomenruotsista kääntävää ulkomaista kääntäjää Sarjakuvakeskukselle työpajaan, jossa käsiteltiin suomalaista sarjakuvaa ja sen kääntämistä. Työpajoja oli kahtena iltapäivänä, ja kääntäjien joukossa oli niin sarjakuvien kuin muidenkin kirjallisuuden alojen, esimerkiksi näytelmien, kääntäjiä.

Molempina päivinä työpajojen aluksi kuultiin sarjakuvaneuvos Juhani Tolvasen alustus suomalaisesta sarjakuvasta ja sen historiasta. Näkemystä aiheeseen pitkän linjan sarjakuva-aktiivilta löytyykin: Tolvanen on toiminut Ilta-Sanomien sarjakuvatoimittajana vuodesta 1979 lähtien ja kääntänyt noin 160 sarjakuvakirjaa suomen kielelle. Hän myös toimii tällä hetkellä Sarjakuvan tiedotuskeskuksen hallituksen puheenjohtajana.

Alussa olivat suo, kuokka ja sarjakuva

Suomalainen sarjakuva on saavuttanut jo varsin kunnioitettavan sadan vuoden iän: ensimmäinen Suomessa ilmestynyt sarjakuvakirja oli Ilmari Vainion “kuvittelema” Professori Itikaisen tutkimusretki vuodelta 1911. Viime vuosisadan alku oli Tolvasen mukaan suomalaisen sarjakuvan kulta-aikaa. Ennen kaikkea aikakauslehdissä ja poliittisissa pilalehdissä ilmestyi paljon sarjakuvia, ja 1920- ja 1930-luvuilla syntyivät esimerkiksi Ola Fogelbergin Pekka Puupää, Asmo Alhon Kieku ja Kaiku ja Erkki Tantun Rymy-Eetu.

1900-luvun puolivälissä amerikkalaisia vaikutteita – etunenässä Ankkalinnan väki – rantautui Suomeen. Suhteessa väestöön Suomen Aku Ankka onkin noussut luetuimmaksi Ankaksi maailmassa ja on lukijamäärältään Suomen suurin tilattava aikakauslehti. Eräs merkittävä suomalaista sarjakuvaa eteenpäin kuljettava hetki koettiin vuonna 1951, kun Englannista otettiin yhteyttä Tove Janssoniin ja kysyttiin, voisiko Jansson alkaa tehdä Muumipeikko-hahmoista satiirista sarjakuvaa aikuisille. Jansson suostui, ja Muumi-sarjakuva alkoi ilmestyä Englannissa The Evening News -nimisessä julkaisussa, joka oli tuohon aikaan maailman suurin iltapäivälehti.

1960-70-luvuilla alkoi syntyä underground-sarjakuvaa, ja sarjakuvan nousu alkoi toden teolla. Vuonna 1971 perustettiin Suomen sarjakuvaseura ja samoihin aikoihin aloitettiin myös Sarjis-lehti, jonka päätoimittajaksi pestattiin Veikko “Joonas” Savolainen, suomalaisen sarjakuvan “grand old man”, joka on piirtänyt sarjakuvaa jo 60 vuotta.

Tälläkin hetkellä suomalainen sarjakuva voi hyvin. Tolvasen mukaan yhtenä syynä tähän on omakustanteiden ja pienlehtien lisääntynyt määrä. Suomessa myös sanomalehtisarjakuva on vahva genre, mikä osaltaan vankistaa sarjakuvan asemaa päivittäin. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä ilmestynyttä Mämmilä-sarjakuvaa luki parhaimmillaan 1,5 miljoonaa Kuukausiliitteen yhteensä 2 miljoonasta lukijasta. Suomessa on myös vahva graafisen alan koulutus, ja ihmisiä kannustetaan mielellään uudenlaisen ilmaisun pariin esimerkiksi erilaisin sarjakuvakurssein, joita järjestetään monenikäisille ihmisille amatööreistä ammattilaisiin.

Kääntyykö Fingerpori?

Tolvasen alustuksen jälkeen sarjakuvaneuvos, kääntäjä Kirsi Kinnunen johdatteli työpajalaiset keskusteluun sarjakuvan kääntämisestä. Kinnunen on työskennellyt sarjakuvan parissa 1980-luvulta asti ja tehnyt uraauurtavaa työtä suomalaisen sarjakuvan hyväksi Ranskassa. Keskustelun pohjaksi kääntäjät olivat saaneet ennakkotehtäväksi kääntää näytteen suomalaisen sarjakuvataiteilijan – ensimmäisenä päivänä Hannu Lukkarisen, toisena Anna Sailamaan – sarjakuvasta.

Heti kärkeen keskusteluissa todettiin, että sarjakuva on erityinen taiteenlajinsa, joka asettaa omat vaatimuksensa kääntämiselle jo alkaen puhekuplien koosta. Kuplan koko on yleensä pieni, ja käännettyjen ilmaisujen tulee olla hyvin harkittuja ja punnittuja, jotta ne toimisivat mahdollisimman hyvin pienessä tilassa. Sarjakuvan kääntämisessä on luonnollisesti otettava huomioon myös tekstin ja kuvan välinen erityissuhde. Yli 80 sarjakuva-albumia kääntänyt Kinnunen painotti, että käännösprosessin kannalta olennaista on kuva; kääntäjä ei käännä pelkkää tekstiä, vaan hänen tulee todella katsoa kuvaa ja yrittää eläytyä hahmoihin ja olla empaattinen. Kääntäjän olisi hyvä pyrkiä sarjakuvahahmojen päiden sisään ja miettiä, mitä kukin hahmo missäkin tilanteessa sanoo ja miten. Tämän jälkeen tulisi vielä kerran tarkistaa, että käännetty teksti toimii kuvan yhteydessä.

Kulttuurisidonnaisuus ja sanaleikit ovat yksi kääntämisen – ei pelkästään sarjakuvien kääntämisen – haasteista. Työpajaan osallistuneiden joukosta löytyi muun muassa rohkea kääntäjä, joka on kääntänyt Fingerporia tanskalaiseen päivälehteen. (Voisi jäädä tältä kääntäjältä tekemättä.) Onomatopoeettiset – ääntä muistuttavat tai jäljittelevät – ilmaisut ovat hyvin kulttuurisidonnaisia, ja niiden kääntäminen aiheuttaa monesti hikikarpaloita kääntäjien otsille. Monissa tapauksissa “vrooooomm” ja “titityy” ovat osa kuvaa (ei kuplaa), eikä kääntäjä näin ollen useinkaan pääse niihin käsiksi kääntäessään pelkkiä kuplia. Lisäksi on tietysti myös otettava huomioon, onko “äääääää” osa sarjakuvataiteilijan graafista ilmaisua, joka tulee jättää kääntämättä. Tällaisissa tapauksissa on tietysti kullanarvoista, jos kääntäjä voi olla taiteilijaan yhteydessä ja tehdä yhteistyötä tämän kanssa.

Anna Sailamaan sarjakuvan käännöstehtävän tiimoilta puhuttiin myös murteiden kääntämisestä. Miten kääntyy esimerkiksi Tornion murre ranskaksi? Suomessa on paljon murteita, eikä niiden käyttö liity ilmiselvästi esimerkiksi tiettyyn sosiaaliseen luokkaan, kun taas esimerkiksi Ranskassa murteen käyttö voi sisältää ns. junttivivahteen. Keskusteluissa päädyttiin lopputulokseen, että suomen murteet on parhainta kääntää kohdekielelle erilaisin puhekielisin ilmauksin, eikä niitä kannata väkisin vääntää jonkin kielen paikallismurteeksi, mikä vaan pahimmillaan aiheuttaisi hämmennystä kohdekielisessä lukijassa ja veisi lukijan huomion aivan epäolennaisille urille.
    
Työpajan lopuksi keskusteltiin ei juurikaan lompakkoa paksuntavista käännöspalkkioista ja kääntäjien ja kustantajien välisestä yhteistyöstä. FILI järjestää säännöllisesti täydennyskoulutusta Suomen kirjallisuuden kansainvälisille kääntäjille ja jakaa samaisen lompakon tilannetta helpottavaa käännöstukea esimerkiksi suomenkielisen, suomenruotsalaisen ja saamenkielisen kirjallisuuden kääntämiseen muille kielille sekä ulkomaisen kirjallisuuden suomentamiseen.

Kääntäjät näyttivät saavan tapahtumasta paljon virikkeitä, ideoita ja vertaistukea sarjakuvien kääntämiseen. Elämystä varmaan osaltaan vahvisti sekä ihka elävien sarjakuvataiteilijoiden läsnäolo että Sarjakuvakeskuksen seinistä huokuva sarjakuva-atmosfääri – etenkin kun viereisessä tilassa oli meneillään lasten animaatiotyöpaja.

 

Teksti: Anne Soininen